|
M.T. ILTARUSKO
Suomenhevosori Isoisäni kanssa meillä oli nuorena hauska tapa käydä paikallisella ravitallilla ihailemassa hevosia. Oikaisimme aina tallille vanhaa metsäpolkua pitkin, ja leikkisästi aina kilpailimme siitä, kumpi meistä saisi potkituksi enemmän kärpässieniä kumoon. Tallin tullessa näkyville pientä lasta alkoi aina jännittää, vieläkin muistan miten perhoset liitelivät vatsassani kun annoin ensimmäisen kerran punaisen hevosen nuuhkaista kämmentäni. Aikojen kuluessani hevoskärpänen tarttui myös isoisääni, ja pian kävimme yhdessä myös raveissa katsomassa. Isoisäni oli tutustunut tuohon tallinpitäjään, ja joskus pääsimme mukaan myös lenkille hevosten kanssa kärryillä. En tiedä mistä se johtuu, mutta ensimmäistä kertaa Ruskon nähdessäni mieleeni tuli vääjäämättä tuo punainen iso suomenhevonen, jonka ensimmäistä kertaa näin yhteisellä seikkailullamme isoisäni kanssa. Mieleeni tulvahti kaikki ne muistot kärpässienistä, kylmettyneistä varpaista ja punakoista poskista. Vatsani oli yhtäkkiä jälleen täynnä perhosia ja lapsenmielinen into valtasi sydämeni. Minun oli saatava tuo hevonen omakseni. Pian kävi ilmi että tuo nuori suomenhevosori oli myynnissä. Se oli säyseä kuin lammas nuoresta iästään huolimatta, ja omistaja antoikin sen kulkea vapaana tallissa kun tammat olivat ulkona. Ruskoa oli ajettu sisään ja ulos, mutta raveihin sitä ei jostain syystä oltu koskaan ilmoitettu. Omistajan ollessa sen verran vanha, hän ei enää “nuorten” hevosten kanssa jaksanut enää kummemmin työskennellä vaan useimmat tallin hevosista viettivätkin laatuaikaansa suurilla laitumilla. Niin minä vein Ruskon kotiini. Ruskosta paljastui lopulta oikea hevosten hevonen, sen sydän oli suuri kuin leijonalla. Ori oli eläessään aina hyväkäytöksinen ja herkkä, se kunnioitti hoitajaansa vaikka aluksi saattoikin hieman testailla että josko kuitenkin saisi päättää oman mielensä mukaan. Ajaessa se oli hieman kiireinen, ja erityisesti nuorempana se vaihtoi herkästi laukalle jos ohjaksissa oli kovakätinen ohjastaja. Eläessään Ruskolla kilpailtiin muutamaan otteeseen työhevoskilpailuissa ja koelähdönkin se on aikoinaan suorittanut hyväksytyksi. Pääosin se kuitenkin toimi tallin herrana ja työhevosena kotona. Vaikka en ostanutkaan Ruskoa Pihlajamäkeen sen suvun perusteella, kävi jossain vaiheessa ilmi että ori polveutuukin melko hyvistä juoksijalinjoista. Sen emä M.T. Manteli on ollut aikanaan työhevosena kasvattajan Mäen Tapion luona, mutta ajan kuluessa vanha tamma jäi lähinnä olohevoseksi pihamaalle. Mantelin emä Muru on kuitenkin juossut oikein hyvin nuorempana Pohjanmaalla ja tuonut omistajalleen jonkun verran rahaakin. Mantelin isä Saame taas on aikoinaan ollut yksi suosituimmista siitosoreista, kun sen varsa voitti kuninkuusravit Turussa. Ruskon isä Taigatuli on moninkertainen ravikuningas, tosin sen suurimmat ikäluokat alkavat vasta nyt näkyä raviradoilla. Jälkeläiset:
|
Isoisäni on aikoinaan asunut itsekin maalla, ja kertoi aina hurjia tarinoita siitä, miten hevosia oli kesäisin haettu vihreältä selästä käsin. Aikoihin hän ei ole ollut hevosten kanssa tekemisissä, mutta hevoskärpäsen iskiessä rakkaaseen lapsenlapseen oli tyttö vietävä tutustumaan kunnon ravihevosiin. Niinpä aina mummolaan ajatellessa muistin aina kertoa vanhemmilleni, miten papan kanssa käydään katsomassa taas isoja hevosia.